Ensin olin yksinäinen, sitten minusta tuli friskisläinen

Ensimmäinen Friskikseni sijaitsi Luxemburgissa

Sikäläiselle seuralle oli tyypillistä, että osa jäsenistä, järkkäreistä ja ohjaajista oli muuttanut maahan puolison töiden perässä. Nämä naiset hoitivat lapsia, huolehtivat kodista, kävivät ruokakaupassa, pesivät pyykkiä, siivosivat, korjauttivat autoja, leikkasivat nurmikoita, kävivät vanhempainilloissa, leipoivat koulun myyjäisiin ja ostivat itse leipomansa piirakat, raahasivat lapsiaan harrastuksiin ja mahdollistivat puolisonsa uraputkea. Heille Friskis oli ainoa oma juttu. 

Onneksi Friskis ei ollut mikä tahansa kerho. Se oli juuri sellainen, millainen me halusimme sen olevan. Sama pätee edelleen sekä Luxemburgissa että Helsingissä.

Minulle Friskis on yhteisö, jossa tapaan kaltaisiani

Friskis on porukka, jossa voi puuhata kaikenlaista, mitä tahtoo, kun on oma sali ja yhteisiä mielenkiinnon kohteita. Hauskinta Friskiksessä on järjestää ja osallistua tapahtumiin, joissa voi leikkiä, nauraa ja juhlia elämää yhdessä toisten kanssa. Rakastan teemajumppia. Rakastan hassuja peruukkeja, aurinkolaseja ja rumpujen jytkettä. Rakastan katsella friskisläisten naurua ja iloa, rakastan liikkua yhdessä ja näytellä vaikkapa nyrkkeilijää. Salille tullessani haluan halata kaikkia ja kertoa, kuinka syvästi iloitsen jokaisesta, joka on paikalle saapunut.

Minusta kuntoilu ja etenkin kunnon mittaaminen on epäkiinnostavaa

Minua ei kiinnosta, miten paljon pystyn punnertamaan tai nostamaan penkistä. Minulla ei ole hajuakaan siitä, miten nopeasti tai hitaasti juoksen kilometrin tai viisi. En tarkkaan edes hahmota, mikä on Cooperin testi. Siinä kai annetaan jokin aika, jonka verran juostaan ja katsotaan, paljonko juostiin, tai jotain. Ihan sama. Ei kiinnosta.

Minulla ei ole mittalaitteita. En tiedä, montako askelta otan päivässä. En tiedä leposykettäni enkä varsinkaan maksimisykettä. En tiedä, paljonko painan. Nukun öisin, syön kun on nälkä ja harrastan liikuntaa neljä-viisi kertaa viikossa, mutta vain hyvässä seurassa, pirtsakan musan tahdissa, ilman peilejä ja ilman, että kukaan komentelee minua tai ketään muutakaan paikalla olijaa. Minua ei kiinnosta liikunta sinänsä, minua kiinnostaa ryhmä(liikunta). Ilman seuraa en ehkä liikkuisi metriäkään muuten kuin välttämättömästä pakosta.

Liikuntaseuralaisen ei tarvitse rakastaa liikuntaa. Riittää, kun arvostaa hyvää seuraa. Liikunta tulee sivutuotteena.

Susanna Ahonen
Friskis&Svettis Helsingin puheenjohtaja

kuva: Jussi Mikkola